Osta uusin.

11.11.2014

YHDESSÄ MUISTAMISEN PÄIVÄ

Kun vasta ideoin ja mietin tänä syksynä ilmestynyttä romaaniani "Sauna Paradis", pohdin sitä, kumpi mahtaa olla pahempaa: se että muistaa lapsuudestaan "aivan kaiken" vaiko se, ettei muista mitään. Vastaus ei ollut yksiselitteisesti jälkimmäinen vaihtoehto. Olen tavannut hyvin tasapainoisia ihmisiä, joille lapsuudesta ei ole jäänyt juuri mitään muistikuvia. Toisaalta olen kuunnellut lukiolaista, joka kivenkovaan väitti muistavansa ajan synnytyssairaalassa. Edes koulun psykologian opettaja ei järkipuheillaan saanut tyttöä tolkkuihinsa.

Aivan näin äärimmäisistä eroista "Sauna Paradisissa" ei ole kyse. Mutta melkein. Päähenkilö, tapahtumahetkellä syksyllä 2000 neljäkymmentäkolme vuotta täyttävä kirjailija Anne on muistamisen mestari. Hän on luonut koko kirjallisen tuotantonsa ammentamalla aineistoa omasta elämästään, enemmän tai vähemmän suoraan. Ja hänellä on mistä ammentaa: hänen rakastava ja hyvä isänsä omisti yleisen saunan kodikkaalla omakotialueella 1960-luvulla. Siihen aikaan vielä yleisiä saunoja riitti, sillä sodanjälkeisiin rintamamiestaloihin ei paloturvallisuusmääräysten vuoksi juuri rakennettu saunoja. Anne on vanhempiensa ainoa lapsi, ei lellikki, mutta kumminkin elänyt lapsuuden, joka oli Annen miehen vähän kitkerien sanojen mukaan "rakkaudesta tahmea". Onnellinen lapsuus päättyi vasta isän kuolemaan Annen tultua murrosikään.

Anne on saapunut eräänä sateisena syysiltana lapsuuskaupunkinsa kirjallisuusmatineaan. Äitikin on jo kuollut, eikä Anne koe reissua miellyttävänä. Hänen tekeillä oleva romaaninsa "Tuhlaajatyttö" takkuaa hermostuttavasti, ja hänelle on ilmaantunut äidin kuoleman jälkeen odottamaton vaiva, paniikkihäiriö. Ilta - ja romaani - alkaa juuri sellaisen kuvauksella.

Matineayleisön joukossa istuu kirjan toinen keskushenkilö, Annea kolme vuotta nuorempi Lauri. Hän on kirjan nykyhetkessä kaupungin liikennesuunnittelupäällikkö (lukija käsittää myöhemmin, miksi). Hän kysyy matineayleisön nähden Annelta, muistaako tämä hänet: hän kävi pikkupoikana Annen isän saunassa. Yleisöä huvittaa. Anne tajuaa äkkiä muistavansa miehen/pojan, hämärästi tosin, mutta kumminkin. Kun Lauri tulee matinean jälkeen takkia ylleen kiskovan Annen luo ja esittää pyynnön, Anne ei ole kovin myöntyväinen. Lauri kertoo että hän ei muista lapsuudestaan mitään, mutta yhden asian hän tietää: hän on jollakin tavalla syypää oman isänsä katoamiseen kesällä 1967, ja kuolleena löytymiseen. "Autatko minua muistamaan?"

Annen olisi liiankin helppo kieltäytyä. Lauri kumminkin sanoo jotain, joka saa Annen levottomaksi. "Minä tiedän sinun elämästäsi asian, jota itse et tiedä".

Muutaman viileän ja vastentahtoisen hetken jälkeen Annesta ja Laurista tulee eräänlainen yhteistyöpari. He ovat asuneet aikoinaan samalla kadulla, Anne kadun alkupäässä vanhempien kokonaan omistamassa kivisessä omakotitalossa, jonka "seinärappaus oli kuin murskattua munankuorta", ja Lauri isovanhempien talon yläkerrassa "sukulaisten armosta". Laurin perheeseen kuului äiti ja isä ja imeväisikäinen pikkuveli. Siinä missä Annesta kasvoi vaivatta vahvaitsetuntoinen tyttö, Laurin perheessä mikään ei ollut kohdallaan. Ei edes äiti-poika-suhde. Äiti tuli niin kovin likelle monellakin tapaa. Anne muistaa Laurin vanhemmat ulkonäöltä, ja myös pikkupojan seisomassa saunan käytävällä tummat haisevat miestenhousut käsivarrellaan. Siinä ainoassa kohtaamishetkessä, jonka Anne saa palautettua mieleensä, hän ei katsonut poikaa kunnolla. Hänhän oli poikaa kohtalokkaat kolme vuotta vanhempi (!)ja sitä paitsi omistajan tytär. Tarinan ja "työsuhteen" edetessä Anne alkaa toivoa, että heidän katseensa olisivat lapsina kohdanneet, edes kerran.

Aivan oleellista "Sauna Paradisissa" on se, että Anne ja Lauri eivät muistele yhdessä; he muistavat yhdessä. Muisteleminen on aina passiivista, muistaminen paljon enemmän. Miten paljon siinä on samaa kuin Annen luomistyössä kirjailijana, sen ratkaisee lukija. Tämän romaanin yhteydessä olen ymmärtänyt syvästi, että aina kun muistan, myös kerron/luon/keksin, ja päinvastoin. Muistoillamme, niillä "varmimmillakin" on aina kertomuksen muoto. Laurin isän kuolemaan liittyneiden olosuhteiden selvittäminen pelkästään muistamisen avulla on muuta kuin vain menneisyyden kuvien palauttamista; Lauri hakee totuutta henkensä hädässä. Hän tietää isän kuolleen hänen toimiensa takia, mutta mitä hän oikein teki, mitä silloin tapahtui. Kysymys on nyt vuosien päästä tullut ajankohtaiseksi, sillä Lauri seurustelee Valerian, Chilen pakolaisen kanssa, joka syksyllä 1973 kavalsi oman isänsä sotilasjuntalle.

Mikä sitten on se luvattu paljastus, jota Anne joutuu odottamaan yhä levottomampana? Liittyykö se Annen aviomieheen Marttiin, jolla on "menneisyys panomiehenä"? Annen keskeneräisen "Tuhlaajatyttö"-romaanin yhtenä teemana on viha ja mustasukkaisuus/kateus/katkeruus, ja sitä Annella on ehkä aihettakin tuntea. "Tuhlaajatyttö" kulkee lyhyinä napakoina katkelmina "Sauna Paradisin" sisällä, ja sille on muitakin syitä kuin vain se, että saan samalla kertoa sen tarinan, joka meinasi ennen lopullisen aiheen valintaa varastaa ykkösvaihtoehdon aseman. Annen romaani kertoo raamatun tuhlaajapojan tarinan nykyaikaan siirrettynä ja kysymyksiltään laajennettuna. On sisar, joka on jäänyt kotiin jatkamaan vanhempien perheyritystä, ja sitten on sisar, joka palaa. Oltuaan pornonäyttelijänä Amerikassa... Kotiinjäänyt sisar kärsii endometrioosin aiheuttamasta lapsettomuudesta. Anne itsekin on Marttinsa kanssa lapseton, mutta eri syistä.

Anne, niin kuin kaikki kirjailijat enemmän tai vähemmän, käyttää työnsä polttoaineena omaa elämäänsä ja omia kokemuksiaan. Alussa "Tuhlaajatyttö" huokuu katkeruutta. Loppu on toisenlainen. Sitä se ei olisi, ellei Annen elämä mullistuisi muistamissessioiden myötä. Jos lukija on herkkänä ja tarkkailee "Tuhlaajatytön" juonen ja eetoksen vähittäistä muutosta, hän käsittää millä tavalla kirjailijan oma elämä vaikuttaa tekeillä olevaan työhön. Niin monen mutkan kautta kuljetaan, niin epämääräistä mutta silti tunnistettavaa ja loogista suunnanmuutos on.

Kun sain romaanikäsikirjoituksen valmiiksi, siinä oli pari sivua enemmän kuin lopullisessa, kirjaksi painetussa. Viimeisellä lukukerralla ennen kustantajalle lähettämistä tein jotain itselleni ennenkuulumatonta: poistin hellyydellä ja rakkaudella kirjoittamani lopun, jossa kymmenvuotias Anne on saunottajan opissa. Päätin että sitä ei tarvita. Kill your darlings. Päätös oli lopulta helppo, sillä sen viisauteen yhtyivät sekä kotikriitikkoni että kustantaja. Roskiin en sitä pane, se on tässä, erilleen leikattuna ja tarjoiltuna.


Saunottaja puhui aivan kuin hänellä olisi suriseva mehiläinen suussaan.

- Muistatko missä järjestyksessä pestään, ja että muniin ei kosketa…

- Muistan, Anne sanoi.

Anne otti kassistaan valkoisen taitellun takin. Takki oli samanlainen kuin saunottajalla itsellään, topakkaa valkoista kangasta. Hän puki takin ylleen ja katsoi sitten ylös naiseen. Saunottaja laski lämpimissä vesissä lionneen kämmenensä hänen hartialleen.

He astuivat miesten pesuhuoneeseen. Valkoisten kaakeleiden keskellä, pitkällä pesupenkillä makasi selällään mies. Sankot ja vadit oli jo täytetty vedellä, saippua odotti emalilautasella. Anne otti harjan käteensä ja asettui jännittyneenä penkin päähän.

- Aloita jaloista, saunottaja muistutti.

Anne pelkäsi kutittavansa. Siksi hän painoi harjan lujasti miehen suonikkaalle jalkapöydälle ja antoi harjasten liukua sääriluulle asti. Saippuavaahto kiehui miehen varpaiden väleissä ja kynsien päällä, kun Anne jynssäsi niitä. Mies oli iso ja vanha. Anne saippuoi polvet ja reidet ja muisti, miten saunottaja oli sanonut että oikein lihavaa mahaa, sitä vasta oli rattoisa pestä.

Anne valeli säärille vettä ja siirtyi pesemään miehen vatsakumparetta. Navan ympärillä ja rinnassa kasvoi karvoja jotka kihartuivat vaahdon sekaan, mutta ojentuivat huuhtoessa kuin langanpätkät.

"Seuraavaksi kädet", Anne ajatteli. Hän otti miehen suonikkaan käden omaansa ja ihmetteli vähän tämän pitkittäin lohkeilleita kynsiä. Mies nosti käsivarsiaan ja antoi Annen kuurata kainalonsa. Kun oli kaulan vuoro, miehen katse osui Anneen.

Saunottaja tuli takaa ja auttoi miehen vatsalleen. Anne siirtyi pesemään niskaa ja selkää, ja kun tuli takamuksen vuoro, Anne piti harjasta lujasti kiinni etteivät pakaroiden joustavat kukkulat olisi luiskauttaneet pesintä hänen kädestään. Kun jalkapohjatkin oli pesty, Anne otti puolikkaan sangollisen vettä ja hytkytti sen tyhjäksi miehen päälle.

Lopuksi pestiin hiukset. Mies istui penkillä ja Anne puristeli vaahtoisin sormin miehen harvoja hiuksia ja hieroi päänahkaa, niin kuin hän oli nähnyt saunottajan tekevän. Korvat tärähtelivät kyydissä kuin sianlihaviipaleet äidin paistinpannulla. Mies niisti kasvojaan vaahdosta iho tummanpunaisena. Saunottaja otti täyden sangon ja kaatoi miehen päälaelle huuhteluvettä samalla kun Anne hankasi saippuaa hiuksista. Vesi pärskyi ja pirskottui ympäriinsä, ja sitä meni Annen suuhunkin. Sydän läpätti takkia vasten kuin mitali olisi juuri luovutettu hänelle.

Anne laski pesualtaan luona kylmän veden tulemaan. Hän antoi veden juosta kristallinkirkkaana ja jääkylmänä ennen kuin asetti kämmenensä kupiksi sen alle. Veden mukana hanasta tuli talven kylmyys ja tummansinisenä tuikkiva taivas. Anne painoi huulensa veteen ja ajatteli, että joku oli siunannut kraanaveden ja että siitä kraanasta juova ei leikisti koskaan kuolisi.



talo, jossa synnyin ja jonka alakerrassa olleesta yleisestä saunasta sain tietää vasta Sauna Paradisin kirjoittamisen jälkeen

Hatsalankatu 6-8, kuva vuodelta 1974, Martti Lätti / Kuopion kulttuuri-
historiallisen museon luvalla.

1.11.2014

SAUNAPÄIVÄ!

Synnyin kuvassa vasemmalla olevassa puutalossa marraskuun 14. päivänä vuonna 1957. Talo sijaitsi Kuopion keskustassa osoitteessa Hatsalankatu 8. Talon yläkerran kulmaikkunoiden takana oli mummola.

Seitsemäntoistavuotiaalla äidilläni ja kaksikymmentävuotiaalla isälläni oli omakin asunto Pitkässälahdessa, hyvin lähellä nykyistä Ikeaa. Isäni oli joutunut syksyllä armeijaan, eikä äiti uskaltanut eikä halunnut jäädä asumaan yksin nuorenparin hellahuoneeseen. Mummo, isän 40-vuotias, jo 29-vuotiaana leskeksi jäänyt äiti oli yhtä tohkeissaan lähestyvästä syntymästä kuin 17-vuotias miniäkin, joten äitini oli enemmän kuin tervetullut anoppilaan. Siellä asuivat lisäksi isäni 18-vuotias veli ja 14-vuotias sisar.

Äidille oli kova paikka joutua eroon isästäni; he olivat menneet naimisiin vuonna 1956 - vastavalitun presidentti Urho Kekkosen luvalla. Äitini oli vähän ennen syntymääni mennyt itkusilmin Kuopion kasarmille pyytämään päivystäjältä, että saisi tavata aviomiehensä, oli niin kamala ikävä. Päivystäjä sääli viimeisillään raskaana olevaa tyttöä ja kysyi, milloin se mies on tänne tullut. - Eilen, äiti sai itkultaan sanottua.

Mummolassa kaikki oli valmista esikoislapsenlapsen syntymää varten. Äiti pelkäsi sairaalaan menoa vielä enemmän kuin kotisynnytystä, joten H-hetkellä apuna olisivat vain kätilö ja mummo. Minä annoin odotuttaa itseäni - paitsi että olin mahassa väärin päin, olin yliaikainen. Mummo ehdotti että mennäänpä saunaan ja otetaan kovat löylyt, eiköhän ala tapahtua. Äiti kylpi oikein urakalla ja vastoi mahaansa, ja niin minä käännyin ja yöllä alkoivat poltot.

Kun äitini konttasi tuskissaan kamarin lattialla, setäni yritti hauskuuttaa ja sanoi että ei sinun hei tarvitse sitä lattiaa luututa, se on eilen pesty... äitiä ei naurattanut. Minä synnyin tasan kahdentoista aikaan päivällä. Vaikka ulkona ikkunoiden takana oli kahdenkymmenenviiden asteen pakkanen ja korkeat nietokset, koulusta päässyt 14-vuotias tätini ei hirvinnyt tulla sisälle pelätessään että synnytys olisi yhä käynnissä. Kun olin syntynyt, mummo oli ottanut minut huomaansa, pessyt ja pukenut. Eikä hän olisi minusta oikein luopunutkaan... lopulta niin että äitini joutui sanomaan anopille että se on minun lapseni, anna minunkin välillä hoitaa sitä. Isälle lähetettiin sana kasarmille, ja hän pääsi pienelle lomalle.

Samana iltana äiti kävi soittamassa seinänaapurin ovikelloa pyytääkseen anteeksi aiheuttamaansa meteliä. Oven avasi vähän omalaatuinen peräkamarinpoika, joka tunnetusti nukkui päivät ja valvoi yöt. Äiti oli synnyttäessään kiljunut ja ajatteli, että nuorimies oli valvonut äänien takia. Ovenraosta pelokkaasti tirkistänyt mies ei ollut huomannut mitään.

Tämän kaiken olen kuullut kymmeniä ellen satoja kertoja ja kuvitellut mielessäni kamarin, jossa mummo ottaa minut kätilöltä ja kietoo pyyhkeeseen. Olin kuvitellut pakkasnauskeisen kadun, jolla tätini viipyilee koululaukkuineen, varpaat jäässä, epämääräinen kauhu sisällään. Olin kuvitellut talonkin, jota ei ole ollut pitkään aikaan. Minulla oli mielessäni eheä, jo lapsuudessa syntynyt kuvitelma näistä tapahtumista, eikä se juurikaan muuntunut vuosien varrella. Mummo muutti lähemmäs satamaa kun olin parivuotias; sen mummolan minä jo muistan.

Kunnes kesällä 2014 kuopiolainen paikallislehti julkaisi museojutun yhteydessä vanhan kuvan jo kadonneesta Kuopiosta. Äitini huomasi jutun, ja tätini myös. Äiti leikkasi kuvan lehdestä ja lähetti sen minulle. "Kun ei silloisesta mummolastasi ole kellään meistä kuvia, siitä talosta jossa synnyit".

Kukaan ei ollut milloinkaan kertonut minulle, että talon alakerrassa, suorastaan muutaman metrin päässä maailmaan putkahtamisestani oli yleinen sauna. "Siinähän sitä silloin käytiin, Holopaisen saunassa, etkös sinä sitä tiennyt". En ollut tiennyt mistään kivijalan saunasta, olin kuvitellut talon yksikerroksiseksi, niin matalaksi että ikkunalaudan pelargoniat haistoi kadulle! Olin juuri saanut valmiiksi elokuussa ilmestyvän romaanini "Sauna Paradis". Sen tapahtumapaikoille hain värejä aivan toiselta kadulta, siltä jossa oikeasti lapsena liikuin ja jonka varrella oli minulle niin rakas yleinen sauna. Mutta että mystisessä, mielen Atlantikseen uponneessa Syntymätalossa oli ollut yleinen sauna, ja että sinne minutkin oli viety jo parin viikon ikäisenä...

Olin hämmentynyt. Kuka uskoo kun sanon, etten ollut tiennyt.

Kun vanhempani ja minä muutimme kotiin Pitkäänlahteen, äitini joutui huuhtomaan pyykkini läheisessä avannossa. Minulla on siitäkin mielessäni muuttumaton kuva, melkein yhtä todistusvoimainen kuin olisi tilanteesta napattu valokuva: 17-vuotias tyttö kantaa padassa keittämänsä vauvanpyykin rantaan ja polvistuu viruttamaan sitä kohmeisessa avannossa. Voi äitiraukkaa. Minä itse kääräisin samassa elämäntilanteessa kertakäyttövaipan roskiin, ja ikääkin oli äitiin nähden tasan puolta enemmän.

Aina kun olen kuullut "kallavesj´"-kappaleen, olen liikuttunut siinä kohdassa jossa lauletaan: "...siellä äit mun paitan pesj´". Aleksis Kiven päivänä 2014 kysyin äidiltä puhelimessa, että olihan se pyykinpesuavanto Kallavettä.

Ei. Se oli Kuvelampi. Nykyisen Pitkänlahden ABC:n kupeessa.

Minun mielikuvissani äiti nostaa katseensa avannon, ja kyllä, Kallaveden jään yli jonnekin kauas ja ajattelee ajatuksia, jotka näennäisesti katosivat jo syntyhetkellään talvella 1958, mutta jotka yhä ovat kuviteltavissa.

Sauna Paradis on ilmestynyt, saatavissa kirjakaupoissa ja kirjastoissa.


2.1.2013

SAVONIA-PALKINNON PÄIVÄ

Arvoisa Savonia-raati, yhdessä ja erikseen, hyvä yleisö, rakkaat lukijat! Tämä vuosi näyttää nyt alkavan hyvin. Jos ensimmäinen arkipäivä on tällainen, niin millaista mahtaa sitten olla juhla...

Kiitospuheita on kahdenlaisia. Ensinnäkin on niitä, joiden alussa puheen pitäjä lehteilee joskus huolestuttavan monisivuisia muistiinpanojaan. Siitä yleisö tietää, että aika on seisahtumassa. Vähän niin kuin junassa, kun kioskista ostettu tai edelliseltä matkustajalta unohtunut iltapäivälehti on luettu sarjakuvia myöten ja ikkunasta näkyy loputon talousmetsä - tai öiseen aikaan oma naama. Ehkä parhaassa tapauksesssa juhlapuheen lomassa saadaan naurahtaakin muutaman kerran. Joka tapauksessa yleisön tietoon tullaan kiitospuheen aikana saattamaan joitakin yhteiskunnallisia epäkohtia, joita palkinnonsaaja on havainnut. Sillä, että samoista epäkohdista on kirjoitettu ensimmäisen kerran jo syyskuussa 1988, ei nyt ole merkitystä. Juhlapuhe tuoreuttaa ilmiöt.

Toinen kiitospuheen tyyppi on se, jota esiintyy Hollywoodissa Oscarien jakotilaisuuksissa. Niissä ollaan niin sanotusti on the edge, reunalla. Tunnekuohun vallassa mahdollisimman nopeasti listataan peräkkäin kaikki ne henkilöt, jotka joko istuvat salissa odottamassa oman nimensä kuulemista tai joiden nimi harmillisesti peittyy summerina toimivan musiikin alle.

Ensinmainittua kiitospuheen tyyppiä esiintyy enemmän siellä, missä juhlakalu on saanut kaikessa rauhassa pureskella voittoaan jo viikkoja. Jälkimmäistä taas nähdään siellä, missä ehdokkaiden ilo ja pettymys on saatava jakaa reaaliaikaisesti.

Jos olisitte olleet näkemässä, kun Savonia-raadin sihteeri Anja Niskanen soitti minulle voittouutisesta, olisitte kohdanneet minut kaupassa, hedelmätiskeillä, tarkkaan sanoen appelsiinien ja jouluomenoiden vuoristossa. Olisin voinut jonglöörata hedelmillä, viisikin appelsiinia taitavasti ilmassa. Nauroin ilosta. Olisin voinut heittäytyä salaattimereen. Puhelun jälkeenkään en saanut hymyäni kuriin, vaan kuljin kaupassa kuin - jos sallitaan leikki vakavalla asialla - pohjoiskorealainen. Taisin tehdä muutaman heräteostoksenkin.

Mutta, kuten jo arvaatte, tämä on kiitospuhe tyyppiä yksi, se junapuhe. Tai ehkä pienellä kierteellä kumminkin. Oikeastaan tämä on jonkinlainen hybridi. Joten johdattelut sikseen. No niin.

Aivan aluksi haluan kiittää Savonia-raatia, joka otti käyttöön saman rotaatio-periaatteen, jonka Finlandia-raati teki vuonna 2005 asettaessaan ehdolle Bo Carpelanin, joka oli jo kerran saanut palkinnon. Voin puhua vain omasta puolestani, mutta totean, että näin toisella kerralla palkinto maistuu - jos mahdollista - vielä paremmalta ja makeammalta. Olinhan minä edellisen kerran tässä samassa tilanteessa pelkkä yksinkertainen voittaja.

Kiitän kustantajaani Otavaa. Kun eräänä iltana syksyllä 2011 kerroin Otavan Jaana Koistiselle millaista romaania suunnittelin, halusin joka toisella lauseella ikään kuin toppuutella kaikkea sanomaani. Sillä suunnitelman suusanallinen tiivistelmä kuulosti hirmuiselta. Että päähenkilö on järkälemäinen portsari, joka onnettomien sattumusten summana menettää työnsä ja ajautuu porukoihin, joista kirjoitettiin silloin ja kirjoitetaan nyt yhtä paljon politiikan uutisissa kuin rikosuutisissakin. Ja että portsarin naapuri, meidän ikäisemme nainen, vieläpä kiduttavasti nimeltään Pirjo, menee ja tuhoaa taulun kansainvälistä kukkataidetta esittelevässä Bloom-näyttelyssä. Ja että nämä kaksi pikku hiljaa syrjäytyvää vihaista ryypiskelevät yhdessä. Ja että kirjan keskiössä on paitsi koko ajan päivittyvä yhteiskunnallinen tilanne ja asenneilmapiiri, myös oikeistopopulistinen puolue nimeltään Popula. Jota johtaa hallitusvastuuseen asti Kalmari-niminen mies, poliittinen seikkailija Keski-Suomesta.

Jokainen sana poltti suutani. Olin varustautunut pahimpaan: että Jaanan ilmeestä kuvastuisi järkytys. Ettäkö sinäkö, Pirjo, että sinäkö kirjoittaisit seuraavan kirjasi tällaisista ihmisistä? Näin päivänpolttavasta aiheesta, sinä pitkien, pinnan alla kulkevien teemojen taitaja? Tämä "taitaja" sana on nyt minun omani. Poltettani lisäsi se, että tunsin, miten minun oli pakko. Ja se, että tiesin, että osaan. Minä osaan.

Mutta niin tiesi Jaanakin. Hän oli riemastunut. Niin innostunut, että läksin Helsingistä kotimatkalle sellaisen innon vallassa, että tälläkin hetkellä kaipaan sitä tunnetta. Tällaisena juhlahetkenäkin kaipaan ainakin puolella kankul... siis sydämelläni omaa työtuoliani ja sitä, että minulla olisi jo uusi romaani työn alla. Sitä voi olla täällä kahvin ja kakun juhlatuoksussa, kauniissa kiireettömyydessä, vaikea kuvitella. Mutta niin se vain on. Minua eivät näköjään palkinnotkaan pysäytä, tai edes hidasta.

Haluan kiittää omaa perhettäni, puolisoani, tytärtäni ja äitiäni. He sietävät sen pahan tuulen, joka syntyy kirjoituspäivinä fiktiosta irrottautumisen hetkinä. Niinä hetkinä, kun on pakko lopettaa päivän työt, koska on ryhdyttävä kotiaskareisiin tai lähdettävä kauppaan tai koska ei yksinkertaisesti enää vain jaksa... Ne hetket muistuttavat heräämistä, sitä kun kello pärisee aamulla. Ja kukapa nyt olisi aamuisin parhaimmillaan.

Huomaatteko, nyt ollaan jo pimeän halki kiitävässä junassa, ja ikkunalasista uhkaa kuvastua pelkkä oma kuva...

Mutta yhdet kiitokset ovat vielä jäljellä. Kiitos hyvä yleisö. Sekä lukeva ja vähemmän lukeva. On ilo olla täällä tänään aloittamassa uutta vuotta 2013.


4.12.2012

F-ENNÄTYKSEN PÄIVÄ

Nyt se on sitten virallista: olen Juha Seppälän ohella ainoa suomalainen kirjailija, joka on ollut neljä (4) kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana saamatta palkintoa. Lisäksi kerran jakaja olisi juhlapuheensa mukaan antanut palkinnon minulle, jos esiraati vain olisi halunnut/älynnyt asettaa kirjani ehdolle. Suomen kokoisessa maassa, jossa romaaneja myydään keskimäärin tuhat kappaletta, mutta Finlandia-palkinnolla höystettynä jopa yli sata tuhatta, palkinnon merkitys yksittäiselle kirjailijalle on valtaisa.

Vaikka kirjoja ei totisesti kirjoiteta palkinnot mielessä, ne kirjoitetaan silti lukevaa yleisöä varten. Jos joutuisin autiolle saarelle ilman mahdollisuutta pelastua, en kirjoittaisi rivin riviä. Luultavasti huutaisin ääneen kunnes kuolisin. Sellaisessa tilassa ainakaan minulla ei olisi kiinnostusta ryhtyä kuvaamaan ympäristöä, kirjoitella muistiin omia tunnelmia ja tuumailuja. Ilman toivoa pääsystä sivilisaation piiriin taantuisin yhdellä rääkäisyllä kauas esihistoriaan. Siksi se tilanne, jossa saan elää tänä päivänä, on autiolla saarella kirkumisen täydellinen vastakohta: "Popula" on otettu hyvin vastaan, arvostelut ovat olleet osin jopa huikeat, ja kirjasta on jo otettu kaksi painostakin. Se, mitä piti tehdä, on Populassa tehty. Tarkoituksenani oli kirjoittaa pätevä ja mehevä analyysi tästä ajasta ja poliittisesta ilmapiiristä, ja ihmisistä näiden olosuhteiden armoilla, ja sen olen tehnyt.

Kolmetoista romaania kirjoittaneena olen miettinyt monta kertaa, mikä on kirjailijan palkkio. Mikä määrä arvostusta ja myyntiä riittää kuittaamaan kirjan kirjoittamisen vaivan? Onko "riittävän kiitoksen" normi muuttunut, nyt kun kritiikkejä laativat ammattiarvostelijoiden lisäksi blogistit? Montaako hyvää blogiarvostelua vastaa hesarin loistokritiikki? Onko oman alueen ykköslehden vuodattama hunaja makeampaa kuin satojen kilometrien päässä ilmestyvän lehden vastaava? Monessako lehdessä pitää naaman näkyä, että ennen joulua itselle tulisi sellainen olo, että hyvin on mennyt. Että se kirja, jonka puursin alkukesästä valmiiksi ja joka ilmestyi alkusyksystä, on saanut arvoisensa elämän.

Vastaus on: ei milloinkaan tunnu siltä. Ikinä ei tunnu siltä, että voisi aidosti olla tyytyväinen, sillä kirjan kirjoittamisen vaivaa ei voi korvata millään. Vaiva on huono sana, mutta ei sitä viitsi tuskaksikaan nimittää, sillä kirjoittamisen prosessiin sisältyy niin paljon nautintoa. Mutta raskasta se on; jos sitä vertaisi työhön, se ei olisi nykyajan älyä kuormittavaa työtä, jota tehdään istuallaan - älkää luulkokaan - vaan puuvillapelloilla tai kaivoksissa raatamista, kun ruoskaa heiluttelee oma kunnianhimo ja eskapismi ja ennen kaikkea se sanaton, joka sanoiksi pusertuessaan olisi jotain tyyliin

love me

Monelle "hyvin menemisen" mittarina on pelkkä raha, monille kirjailijoillekin. Minulle hyvät myyntitulot kelpaisivat, sillä siinä suhteessa en oikein ole päässyt ponnistamaan ylemmästä keskikastista huipulle. Nyt neljännellä ehdokkuuskerralla uskalsin ajatella, että olen aika lähellä sitä, mitä voi jo sanoa hyväksi kompensaatioksi luomisen kärsimyksistä. (Kun kirjoitan romaania, elämäni on yksitoikkoista ja ankaraa, jopa niin että joku voisi nimittää sitä elämättä jättämiseksi). Ehdokkuuden tultua olin ensimmäisen viikon niin onnellinen, etten ole pitkään aikaan kokenut sellaista. Oli sillä tavalla hyvä olo, jollaisen kuvittelen vain rakastuneille ja rikastuneille. Aloin budjetoida mielessäni rahoja, jotka mahdollinen palkinto tuo mukanaan. Päästin itseni liikuttumaan sen kuvittelemisesta, että nyt voin antaa perheelleni ja läheisilleni kaikkea sitä, mikä ei ole rakkautta (rakkauttahan minulla riittää, se on ilmaista). Haaveilin, että lähtisimme lapseni kanssa ex tempore ulkomaille...! Törsäisin lahjoihin, joihin ei oikeastaan F-voittajallakaan olisi varaa. Olisin rahan suhteen se, joka muutenkin olen: suurpiirteinen. Kokoaisin pieniä vararahastoja pahan päivän varalle, ettei tarvitsisi menettää hermoja kodinkoneiden rikkoutuessa. Nauttisin siitä, etten pitkään aikaan saisi laskuja, joiden eräpäivän kohdalla lukisi "heti". Nauttisin. Nauttisin. Nauttisin.

Mitä lähemmäs tämä tiistai tuli, sitä tylympää oli herätä unelmista. 16 prosentin todennäköisyys saada Finlandia-palkinto alkoi todella tuntua kuudeltatoista prosentilta. Toiveeni jotenkin kivettyi ja alkoi murentua viime torstaina, ja kun perjantaina tuli tieto, että ohi meni taas, pettymys oli

fuck

Itkinkin, mutta en itseni takia, vaan siksi, että lahjat piti palauttaa, läheisten ilon puuskat vetää pois, naurunvirneet suoristaa, koko filmi kelata taaksepäin ja pistää kela... hyllylle? Roskiin?

Ei uniaankaan häpeä. En minäkään enää harmittele sitä, että ehdin jo melkein nuolaista, ennen kuin tipahti. Osasin kuvitella menestyksen maun, ja se maku oli mahtava. Ensimmäisen kerran minulle tuli tunne, että nyt voisimme olla sujut tähän asti, maailma ja minä. Eikö siitä reilusta viikosta ole syytä olla kiitollinen?

Siispä kiitän sydämestäni kaikkia niitä, jotka pitivät minulle peukkua. Heitä ovat kustantajani Otava, lukijat, monet toimittajat, vastaantulijat, ystävät, sukulaiset, naapurit. Ennen kaikkea kiitän perhettäni, joka on kuluneena syksynä sietänyt kaikki ne tunnetilat, joissa olen tapani mukaan pakottanut muutkin kärvistelemään.


6.10.2012

RUMBAN PÄIVÄ

Milloin työ on valmis? Monet käsillään töitä tekevät, muurarit ja remonttimiehet ja muut, sanovat aina: tykkään tästä työstä, koska tässä näkee omien kättensä jäljen. Jokin, joka on kerran aloitettu, on saatettu loppuun. Mieli ikään kuin sulkeutuu urakan yllä. Se on täytetty.

Milloin kirja on valmis? Silloinko kun loppuraakkausta vailla olevan tekstin viimeisen virkkeen perään lyödään piste? Jotain silloin kyllä päättyy. Laukkaamansa matkan tajuaa, ja voi halutessaan soittaa jollekin läheiselle uupuneen puhelun: nyt se on sitten valmis. Onnittelut (ne tulevat aina niin vilpittömästi ja ilahtuneella äänellä) ohittaa, sillä vielä on paljon tekemistä. Ikävää perkausta, mielen tyhjennyksiä ennen kuin uskaltaa yrittää lukea kuukausia sitten kirjoittamaansa alkupään tekstiä. Kulkeeko se hyvin? Sillä se kulkee hyvin vasta kun se tempaa mukaansa tekijänsäkin, ei ennen sitä. Turhalta tuntuvat sanat ja lauseet ja kappaleet listitään kuin lutikat pois päiviltä. Eestaas lukeminen vatkaa mukaan ilmaa, ehkä toiveita: kunpa tämä olisi...

Kun "kirja" on tarpeeksi valmis tekstimassa, se livautetaan bittiavaruuteen ja kustantajalle, ja alkaa kynsinauhojen raastaminen hampailla. Kynnet on jo pureskeltu.

Kustantajalla kirjaan tehdään millimetripaperin mittakaavalla parannuksia. Niistä ei kumma kyllä aina edes opi, vaan kirja kirjan perään kirjoittaa posottaa: hän nousi ylös, kun pelkkä hän nousi riittäisi. Vielä oikovedoksiinkin, jotka ovat kuin valokuvia valmiista kirjansivuista, voi tehdä muutoksia. Harvoin viitsii tehdä, ellei huomaa sanaa kuningagatar. Oikovedosten postittamisen jälkeen mitään ei ole enää tehtävissä. Kirja uhkaa olla valmis.

Kokonaisen kesän se makaa jossain kustantajan tietokoneella. Tieto on helpottava: jos syttyisi tulipalo, tuleva romaani ei ainakaan tuhoutuisi. Jossain vaiheessa kesää kotitietokoneelle ilmaantuu arvioitavaksi kannen kuva, ja kustantajan laatimat kansitekstit. Mielikuviin tulevasta romaanista kasvaa ohut nahka päälle, ja sen voi unohtaa.

Se hetki onkin ensimmäinen, jolloin saa täysin rinnoin nauttia samasta valmiiksi saamisen rauhasta, josta maalarit, lattiantekijät ja leipurit saavat nauttia. Se on ihanaa aikaa, hätäilemätöntä tulevaisuudenuskoa, samaa kuin lapsena, kun päivä päättyi iltaan, eikä seuraavasta päivästä ollut muuta kuin rautainen varmuus, että se koittaa.

Syksyllä käynnistyy tutuksi käynyt rumba.

Muiden silmiin kirjan valmistuminen on riehakasta sambaa, hosuvaa ja kiivasta ja meluisaa, mutta kokenut kirjailija tietää ja tuntee että se on nimen omaan rumbaa. Rumba on latinotansseista hitain; se on kosiotanssi. Vaikka messutaan, puhellaan lehtihaastatteluissa ja ollaan sitä ja tätä, kirjasyksyn tanssi on rumba. Tuletko, lukija, suostutko, pidätkö, haluatko omaksi. Jos, niin tulen kanssasi nojatuoliin, pöydän ääreen, vuoteeseen, tai en minä, vaan ne tarinan ihmiset, jotka syntyivät näppäimistöä takoessa, kuukausi kuukaudelta, solu solulta.

Joskus (vastaanottoa jännittäessä), kun ei millään meinaa muistaa, mitä on työn valmiiksi saamisen ansaittu ilo, täytyy ottaa uusin kirja käteensä ja punnita sitä näpeissään. Siinä se on: valmis lattia, leipä, listoihin asti huolella maalattu seinä. Tämän minä keksin ja tämän minä kokopäivätyönä uurastin. Se ajatus tyynnyttää. Pienen hetken osaa Hassinenkin olla Päätalo.

Popula on ilmestynyt, saatavissa kirjakaupoissa ja kirjastoissa.


11.9.2011

SUNNUNTAIPÄIVÄ

Voiko kuvitella suurempaa vapautta kuin vapaan taiteilijan miettimässä aihetta seuraavaan teokseensa? Ajatus oikein pistelee ilon piikeillä: ympärillä on 360 astetta kartoittamatonta maastoa. Voi suunnata minne vain.

Tai niinhän sitä kuvittelisi. Ennen pitkää vapauden ja täydellisen pidäkkeettömyyden tunne alkaa osoittautua illuusioksi. Ensinnäkin rajoitteena on siihenastinen ura: mitä olen jo tehnyt/mitä en ole vielä ehtinyt tehdä. Toisekseen aikataulu. Mammuttimaisen teoksen (lue: trilogian) synnyttämiseen tarvittaisiin mammuttimainen (lue: muinainen 15-vuotinen) apuraha ja vielä sen lisäksi perheen pääelättäjäksi suostuva puoliso, sillä keskeneräinen työ ei tuo voita leivän päälle. Mainettaankin miettii: millaisen plussan/miinuksen tämän tai tuon aiheen käsittely aiheuttaisi "cv:ssäni". Olisiko yllättävästä päähänpistosta syntynyt idea lopulta "minua"? Mikä on minua? Sekö, että vähitellen hylkään vapauden illuusion ja yritän vain töniä karsinaani isommaksi? Enemmän tilaa sille, mistä tuotosteni arvioija ja ostaja minut vielä vaivatta tunnistaa.

Vapaus taiteessa on samanlainen harha kuin vapaus rakkaudessa. Tietyllä tavalla mahdottomuus, sillä sekä rakkauteen että taiteen tekemiseen - silloin kun ollaan tosissaan - kuuluu sitoutuminen. Kun rakastan jotain ihmistä, en ole ainakaan ongelmattomasti vapaa menemään muitten kanssa. Ja kun olen taiteilijana rehellinen, vapauden huimauksen mentyä ohi tunnistan itseni. Että vaikka nautin lukea jonkun muun elegisestä ja syvästä suhteesta luontoon, minulle se aihepiiri/teema/jälki olisi mahdotonta. Ja vaikka viihdyn pragmaattisesti etenevän jännittävän tarinan parissa, en näe itseäni ohjaimissa: on liian paljon mihin tarttua, viipyillä ja ottaa jännityksen kannalta "väärällä tavalla" katseen alle.

Ei voi mitään; mitä täydellisemmäksi oman taiteilijavapautensa kuvittelee, sitä korkeammalta tippuu omalle tontilleen. Sillä on kyllä vapaa riehumaan, eikä kukaan toinen astu sille jalallaan. Taide on siinä suhteessa yksilöllistä kuin sormenjälki; jokaisella on takuulla oma pala maata, jolle rojahtaa selälleen vapauden unenkaltaisesta tornista.

Sitten on vielä sekin, että minulla on missio. Kaiken muuntuvan ja tunnelmiltaan erilaisen, uudistuvan alla annoin Rouvalle SUURENMOISEN TEHTÄVÄN voimauttaa naisia ja pitää samalla peiliä miehen edessä. Kulttuurissa on iduillaan valtava ja ehkä yksi viimeisistä naisen emansipaatioon liittyvistä muutoksista. Se tiivistyi kysymykseen: jos kerran vallan ja aseman pitää erotisoitua, niin miksi sen on yhä tapahduttava sukupuolettuneesti, ts. koskea yksinomaan miestä. Hyvät naiset ja fiksut miehet, myöntäkää itsellenne vapaus kuvitella vaihtoehtoinen, nurkan takana odottava maailma, johon Meeri Ihalainen teidät vie.

Olen miettinyt "Rouvan" teemoja, sillä nyt syksyllä puhun kirjasta moneen kertaan ja erilaisille yleisöille. Olen itse nostanut esiin sen aivan erilaisen sietoasteen, jolla suhtaudutaan kombinaatioihin "vallalla ja rahalla silattu vanha mies, nuori nainen" ja "vallalla ja rahalla silattu vanha nainen, nuori mies". Se on niin ilmiselvää, ettei kukaan edes väitä vastaan. Mutta kun mietitään syitä, esiin nostetaan hämmästyttävällä itsestäänselvyydellä biologistinen selitys: vanhan mahtavan miehen ja nuoren sulottaren suhde on hyväksytympi siksi, että mies hakee aina ja joka paikassa ainakin potentiaalisen suvunjatkamisen tilaisuutta. Ja koska ajatus lisääntymisestä on jostain syystä pakkomielteenä kaikissa naisen ja miehen kulttuurisesti välittyneissä suhteissa, niin nuori mies ei kerta kaikkiaan VOI REAGOIDA vanhemman naisen valta-asemaan samalla tavalla haltioituen kuin nuori nainen reagoi.

Toisin sanoen biologistinen selitys väittää, että vanhan mahtimiehen ja vanhan mahtinaisen viimekätinen ero on sukusoluissa. Vanha mies voi tuottaa siittiöitä, mutta vanhalla naisella ei ole enää munasoluja.

Minä ja Rouva nauramme! Ja meitä ärsyttää: noinko tuokin asia muka sivuutetaan. Kun turvaudutaan biologistiseen pikaselitykseen, en voi muuta kuin pyytää kurkistamaan selityksen taakse. Kyllä sieltä löytyy ihan se tuttu sukupuolten epätasa-arvo. Iso hiljainen asennevamma, jonka esiin nostamiseen olen vuosien 2010-2011 taiteilijanvapauttani käyttänyt.

Kysyn: mistä asti siittiösolut ovat alkaneet olla kulttuurisia toimijoita?

6.8.2011

LOPPUKESÄN PÄIVÄ

Romaanini "Rouva" ilmestyy syyskuun 8. päivänä, reilun kuukauden päästä. Kun sain sen valmiiksi toukokuussa, minulla oli tunne kuin olisin joutunut pitkään pinkomaan kipeästi varpaillani; romaanin ohella kesken ja tulossa oli yhtä ja toista. Piti alkaa valmistella yo-juhlia, jännittää tyttären pääsykokeita, miettiä loppusuoralla olevaa radiokuunnelmaa "Süsmayrin tehtävä". Takana oli kokonaisen raskausajan verran kirjoituskuukausia. Oli taas kerran muurattu kuvitteellinen tiililinna, kivi kiveltä. Väsymys oli samanlaista kuin matkalta palatessa. Kuvien ja innostuksen ja rasitusten oli saatava sulaa mielessä ennen kuin niistä kykenisi puhumaan kenellekään sanaakaan.

Kesällä en ajatellut Rouvaa. Mietin: entä jos sitä käsikirjoitusnippua ei olisikaan, jos se vain pyyhkäistäisiin olemattomiin eikä kukaan lukisi sitä ikinä - miltä minusta tuntuisi? Jostain syystä ajatus tuli mieleen tilanteessa, jossa kummia ajatuksia tuppaa minulle tulemaan, nimittäin suihkussa. Olisin silloin voinut piirtää rintaani sen tunnottomuuden alueen, muutama sentti kanttiinsa, johon ajatus asettui. Sillä hetkellä ei tuntunut miltään, tai pikemminkin: ajattelin ettei minusta tunnu miltään. Oli ollut eräs Meeri Ihalainen, jonka elämä oli kirjoitettu ylös, mutta koska olin keksinyt hänet itse, oliko sillä oikeastaan väliä. Olisiko niin kauheaa jos 300-sivuinen käsis menisi samaa tietä kuin ajatukset menevät, äänettömän sormiennaksautuksen myötä tyhjyyteen.

Tunnistin kyllä tunteen. Sitä sanotaan myös kirjan tekemisen jälkeiseksi masennukseksi. En polta, mutta voisin kuvitella että tupakkalakkolaisen sormien hermoissa tuntuu samalta kuin kirjailijan päässä, kun mitään pyöriteltävää ei enää olekaan.

Se on vain kestettävä. Välistä jopa se häpeänkaltainen epäilys: mitä paskaa sitä on mennyt tekemään... Ja niin tosissaan! Melkein vuosi keksittyjen henkilöhahmojen parissa, aivan kuin kutoisi järjettömän monimutkaista villapaitakuviota ilman tietoa siitä, kuka sitä jumpperia lopulta edes haluaa pitää. Olin istunut koneen ääressä ilmehtien kuin hullu, korvatulpat korvissa, verhot ikkunoiden edessä. Maha kiinni näppäinlaudassa, ryhti lysyssä, niska natisevan kireänä, niin että illalla pyörrytti ja huimasi. Kirjoittaessa oli pidettävä yllä rautaista itsetunnon haarniskaa: minä olen Filosofi, Jumala, Psykologi ja Voyeristi, ja samaan aikaan kuuntelen herkkänä ja nöyränä tietokoneen näytölle syntyvän maailman kohahduksia ja ääniä.

Ja sitten toukokuussa kaikki oli ohi. Viimeinen piste oli kosketettu paikalleen, ja siinä se oli. Rouva oli valmis. Hetken oli olo kuin Sibeliuksella, sitten alkoivat muut hommat, ainoan lapsen ainutkertaisen yo-kevään käytännön järjestelyt.

Kesäni loppui vähän kuin varkain. Tuli haastattelupyyntö lehteen, ja sitten toinen, kolmas. Piti asettautua valokuviin mieli ja keho pöllämystyneenä, ylipitkäksi kasvanut tukka ei-niin-kovin-hyvin. Nyt ei juostu varpailla, vaan jarruteltiin päkiöillä. Olin ajatellut, että ryhtyisin miettimään kirjaani vasta lähempänä syyskuuta. Nyt on vielä kesä, kun melkein keskellä kesää alkava koulukaan ei ole vielä alkanut.

Rouva on alkanut hiipiä rinnalleni. Mietin Meeriä, ja yritän hahmotella sitä, mitä sanon tulevissa haastatteluissa/kirjamessuilla/matineoissa uudesta kirjastani. Uudesta kirjastani..! Nyt tunnen jo iloa, pieninä repäisyinä, mutta vielä toppuuttelen. Kesää on vielä jäljellä, ja joutopäiviä. Lepoaikaa.

Meeri Ihalainen on kirjassa v. 2011, vuosina 1968-1970, ja vuonna 1992. Kolme eri ikäistä Meeriä, Haavikkoa vapaasti lainaten "sama nainen, mutta eri". Itse käytän apusanoja vanha Meeri (nykyaika), keski-ikäinen Meeri (1992) ja nuori Meeri (1968-70). Nykyajassa Meeri on lähes 70-vuotias, kiinteistökehitysyrityksessään sivuun siirtynyt toimitusjohtaja, joka saa puhelun terveyskeskuksen vuodeosastolta. Hänen ex-miehensä elää viimeisiä tuntejaan. "Mitä te minulle soitatte", Meeri ärtyy, ja saa nuoren hoitajan hämmentymään.

Rouvassa kyse ei ole siitä, että vanha Meeri alkaisi muistella mennyttä. Lukija tapaa kolme eri Meeriä. Juuri tämän naisen, Meeri Ihalaisen, kolmessa erilaisessa vaiheessa hänen elämäänsä. Episodit, jotka vuorottelevat kirjassa, muodostavat kokonaisuuden lukijan mielessä. Saumaton kokonaiskuva syntyy siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että vanha Meeri elää vain omaa elämäänsä, keski-ikäinen omaansa ja nuori Meeri ei voisi olla tietämättömämpi siitä, mitä lukija ja vanha Meeri jo tietävät..!

Kun kirjoitin nuoresta Meeristä, kävin kirjastossa läpi vuosikertakaupalla vanhoja lehtiä. Samalla yritin varjella sitä kuvastoa, jonka itse muistan 60-luvun lopusta. Olin silloin lapsi/varhaisteini. Meeri on vähän yli kaksikymppinen nuori rouva, joka pääsee muuttamaan miehensä Jannen kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon - kun he ovat olleet jo vuoden naimisissa. Janne on töissä kemikaliotukun varastossa, Meeri on toimistoapulaisena kirkkoherranvirastossa. He muuttavat kirjan alussa Puutalotielle juuri sellaiseen rintamamiestaloon, jossa itse elin lapsena Kuopiossa. Asuminen oli ahdasta ja vaatimatonta, mutta Meerillä ja Jannella yhdyselämä on aluillaan ja siksi voi sanoa, että Meeri on onnellinen.

Kumpikaan tosin ei ole tyytyväinen työpaikkaansa. Jannea vaivaa tietynlainen nöyryytetyksi tulemisen tunne, joka roihahtaa vaarallisesti kytemään sillä hetkellä, kun varaston pomo kieltää yksioikoisesti firman pakettiauton käytön nuorenparin muutossa. Meerillä taas on töissä yksinkertaisesti tylsää. Hänen työpäiviensä kohokohtia ovat työmatkat, kun hän kulkee kirkon viertä hienojen puiden ali ja antaa vallan ajatuksille ja unelmille rahasta... tai ei oikeastaan rahasta, vaan elämästä, jossa voisi "omistaa".

Halu on juuri niin hahmoton ja sanoiksi pukematon kuin kaikkein itsepintaisimmat unelmamme ovat. Koska kirja alkaa vanhan Meerin jaksolla, lukija totisesti tietää, mitä Meeri on saava kahmalokaupalla - ja mitä hän on menettävä.

Rouvat

Romaanissa nimitykselle "rouva" luodaan uusi merkitys. Se ei enää merkitse naimisissa olevaa naista, vaan on "herran", siviilisäädyn määrittelystä vapaan kohteliaan ja kunnioittavan nimityksen naispuolinen vastine. Niin suuresta asiasta kirjassa ja sen toivotussa merkityksessä on siis kyse. Juonen ja teemojen tasolla markkinointimääritelmä "kirja aikuisista naisista ja nuorista miehistä" on osuva. Rouvana olemisen tavasta, rouvan vapaudesta valita kumppaninsa niin kuin herrat ovat tähän asti saaneet tehdä kenenkään sitä paheksumatta.

Vuonna 1996 keksin tuoreen kirjani nimeksi "Voimanaiset". Hyvin on lapseni pärjänyt maailmalla: voimanainen on nykyään käsite, joka esiintyy kaikkialla yleiskielessä. Jos saa nostaa omaa häntää, voi kai sanoa, että aika tarvitsi jonkin sanan, jolla kuvata naisia, joilla on valtaa/itsetuntoa/kestävyyttä tässä maailmassa. "Rouva" on ikivanha hyvä sana, jota on käytetty aivan liian suppeasti. Sillä on lisäksi vanhahtava sävy; jos nuorta tai nuorekasta naista sanotaan oikopäätä rouvaksi, hän voi pahastua. Sana pitäisi vapauttaa merkityksistä "vanhempi nainen" ja "avioliiton solminut nainen". Rouva voi merkitä 360 asteen arvostuskehää naisen ympärillä. Seksuaalisuudestaan koko elämänsä nauttiva nainen on rouva. Rouvia on paljon, juuri niitä, joita ei muuten enää määritelläkään seksistisin määrein...

Minun rouvani ei ole puuma. Puuma-nimitys on halpa, pinnallinen, syntyhistorialtaan hämäräperäinen käsite, jossa haiskahtaa uroksen käpälä. Puuma on sinnikkäästi nuoren näköisenä pysyttelemään pyrkivä nainen, joka on käsittänyt itsensä niin väärin, että luulee hintansa määräytyvän kumppanin (vähäisten) ikävuosien perusteella.

Minun rouvani voi halutessaan ottaa nuoren miehen siksi, että hänellä on valtaa valita. Halukkaita nuoria miehiä on, koska nyt on jo jonkin aikaa eletty maailmassa, jossa myös naiset pääsevät huippupaikoille ja pomoiksi. Valta (miehen) on aina ollut seksikästä. Niin kuin romaanissani todetaan: kun tapaat ensi kertaa ihmisen, jolla on valtaa sinuun, koet kuin rakastuvasi häneen. Kun valta ei ole enää sukupuolettunutta, sen herättämä kiinnostus ja kiimakaan ei koske enää vain naisia.

Meeri Ihalainen elää romaanin nykyhetkessä elämänsä myöhäistä loppukesää. Meerille se ei ole luopumisen, vaan nautinnon, ja sadonkorjuujuhlan aikaa.

29.7.2011

MAXIN JA MORITZIN PÄIVÄ

Olipa kerran kaksi Jussia
joista toinen halusi vain nussia.
Tietokoneen pojat hankki
- jopa kiilsi silmät kuin plankki!
"Tämähän on hyvä peli",
totesi se pornoveli
"Täällä tytöt näyttää lovea
eikä vain meikäläiselle ovea".

Toinen Jussi, hapannaama, blogia alkoi pitää.
Hämärämmäks muuttui heti pojan homma
forumin kun sai verkossa joka konna.
Neuvojansa rajan takaa
alkoi jopa kuolleet natsit jakaa!
"Heil vasta on aatteet somat,
voisikohan olla samat kuin omat..?"

Silloin aukeni ovi, ja ÄITI paukahti sisään!
Oli muoto musta, ei voi edes verrata isään.
Näki ruudulta tissit, reisilihad
ja toisen Jussin anti-jihad.
Määräs: molemmille selkäsauna!

Kun siinä sitten pyllyin paljain
seisoi pojat miettein karvain,
totes äiti:
"En minä isolle miehelle kehtaa
joka vain nyrkkinsä kanssa vehtaa".

Ja niin sai piiskaa emolta vain tuhmempi Jussi,
kiukkuinen, rääkyvä äkäpussi,
eikä hänelle - äidin kodissa - apuun riennä
edes Gates of Vienna

16.7.2011

HILJAISUUDEN JA SEN RIKKOUTUMISEN PÄIVÄ

Uusi romaanini "Rouva" ilmestyy syyskuun 8. päivänä. Sen ideointi, kirjoittaminen ja tekstin valmistumista vääjäämättä seurannut blues pitivät minut poissa tämän blogin ääreltä. Sen verran minussa on kirjani päähenkilön, toimitusjohtaja Meeri Ihalaisen ominaisuuksia, että tulen takaisin kuin muinaiset donit ja ritarit heidän seikkailtuaan vierailla mailla: ilman selittelyjä ja anteeksipyyntöjä.

Muutaman kerran olin tosin vähällä palata. Vaalien tienoo aiheutti minussa sen verran kiehuntaa, että ymmärsin yhtäkkiä miltä mahtoi porvareista tuntua sotien jälkeen, kun kommunistit tulivat ryminällä ja joukkovoimalla. Koskaan ennen en ole pelännyt - suoraan sanoen - kansakuntamme tulevaisuuden puolesta, mutta nyt pelkäsin. Saa nähdä, selvittiinkö säikähdyksellä. Minussa on kumminkin jokin muuttunut: en enää automaattisesti luota siihen, että järki voittaa ja kehitys kehittyy.

Kesä-Soini

Tajusin juuri, että kesä on tismalleen puolivälissä. Pihojen hiljaisuudesta ja tyhjentyneestä kaupungista nautin, mutta en siitä, että tärkeätkin instanssit toimivat säästöliekillä tai eivät toimi ollenkaan. Ehdottomasti pahinta on, että television ajankohtaistoimitus on kesälaitumilla, vaikka eurooppalaisessa rahapolitiikassa räiskyy ja rätisee. Ei kunnollisia taustaraportteja muutaman minuutin hätäisiä uutispätkiä lukuunottamatta. Ymmärrän, ettei väkeä voi määrätä töihin kesken vuosilomien, mutta... Kun toimittajakunta palaa naama ruskeana Pasilaan, voi käydä niin että on pelkkien jälkianalyysien aika. "Vedetäänpä vähän yhteen...". Minä haluan ymmärtää reaaliaikaisesti, olla läsnä tässä maailmassa, jossa on muutakin kuin säätiedotuksia ja torikahveja ja mansikoita - heinäkuussakin.

28.8.2010

PALUUPÄIVÄ!

Joskus syyt ovat niin sattumanvaraisia, että ne pitää selostaa läpikotaisin voidakseen selittää jonkin suuremman asian. Se isompi asia on blogini mykistyminen viime vuoden lopulla, ja syy tulee tässä.

Joulukuussa 2009 kävin Turussa eräässä kirjakaupassa puhumassa romaanistani "Sano että haluat". Matkustin myöhään illalla kotiin Intercity-junalla, kun kesken Iltasanomien lehteilyn vasemmassa silmässäni tuntui kova kipu. Se meni muutamassa sekunnissa ohi, mutta oli sen verran outo, että mietin junassa sen syytä. Olivatko väsyneiden silmien liikuttajalihakset jotenkin venähtäneet - ohikiitävien valojen nytkyttävä seuraaminen muuten mustassa maisemassa - tai oliko juna joutunut johonkin hiukkasmyrskyyn (...?). Jälkimmäistä "teoriaa" tuki se, että olin erään kansanedustajan lisäksi ainut matkustaja junan 1. luokan yläkerrassa sijaitsevassa vaunussa (kustantajani maksoi matkan). Heti oman kipukohtaukseni jälkeen kansanedustaja riisui lasinsa ja alkoi pyyhkiä vettävuotavia silmiään. Kun on oikein uupunut ja ympärillä on metallikapseli, joka kiitää lähes kahdensadan kilometrin tuntivauhtia halki pimeyden, ja aika on pit-kä, niin omassa mielessään, omaksi ratokseen, saattaa alkaa käännellä ties minkälaisia ajatuksia.

Yön nukuin hyvin. Heräämishetkellä muistan tajunneeni että oli lauantai, ja että kalenterini oli viimein tyhjä, ja joulu oli ovella! Silmiä avatessani vasemmassa silmässä repäisi kipeästi. Kylpyhuoneessa en kärsinyt avata luomea enää ollenkaan. Aamiainen meni silmää peilistä tihrustaessa. Hain taskulampunkin ja yritin valaista silmämunaa joka puolelta erottaakseni näkymättömän, lasinpalaselta tai metallinsirulta tuntuvan roskan.

Iltapäivällä istuin meikittä, hiottavissa aurinkolaseissa terveyskeskuksen odotusaulassa (viikonloppuisin Keski-Suomen keskussairaalan ensiapupoli), ja silmään koski karsealla tavalla. Pari puolituttua katsoi minua ja miestäni pitkään; olin outo ilmestys pyyhkimässä paperilla lasien alta noruvaa vettä ("kyyneliäkö?").

Lääkäri oli nuori kandi. Varovaiset hennot sormet, kasvoilla syvä neuvottomuus. Hän tiputti silmään sahraminkeltaisia tippoja nähdäkseen vierasesineen, muttei siellä mitään ollut. Sain reseptin bakteeritulehdukseen: taksilla keskustan päivystävään apteekkiin.

Lääkkeellä ei ollut mitään vaikutusta, ja kipu silmässä vain paheni - mikäli se ylipäänsä oli mahdollista. Vonguin miehelle ja tyttärelle, ja puhelimessa äidille, että "silmäkipu" ei kerta kaikkiaan aukene kuulijalle ellei sellaista ole itse kokenut. Oli minullakin ollut lapsena rähmiviä tulehduksia ja opiskeluaikoina pahempikin luomitulehdus, mutta sitä kipua, joka oli nyt "lääkityksestä" huolimatta vallannut pääni ja mieleni, ei voinut sanoin kuvailla. En pystynyt pitämään tuskaltani silmää auki enkä kiinni

Helvetillisen yön jälkeen istuin toistamiseen polilla - sunnuntaiaamuna - ja tällä kertaa itkin peittelemättä. Pikkulapsia, joilla tuskin nokka tuhisi ja jotka leikkivät polin lattialla ja juoksentelivat iloisina, kutsuttiin yksi toisensa jälkeen sisään. Lääkäri oli edellispäiväisen kandin klooni, eikä muita lääkäreitä sitten ollutkaan.

Sunnuntaityttö teki samat tutkimukset kuin lauantainenkin, ja mittasi sen lisäksi silmänpaineen laitteella, jonka alla maattiin liikahtamatta. Sain kortisonitippoja - jotain piti niin kivuliaalle ja kiukkuiselle potilaalle antaa, vaikkei mitään silmässä näkynytkään. Taas taksilla apteekkiin ja siitä kotiin. Niin ihmeissään lääkäri kuitenkin oli, että järjesti päivystävän silmälääkärin ajan maanantaiksi. "Mene sinne jos tuntuu ettet pärjää".

En pärjännyt. Silmälääkäri katsoi laitteellaan silmää vain kerran, ja totesi epäuskoisen vihaisena, että viikonloppukandit olivat missanneet sarveiskalvossa selvästi näkyvän 8x8 millimetrin kokoisen haavan. Siis lähes koko iiriksen laajuisen repeämän. Sarveiskalvo on ihmisruumiin kaikkein kipuherkin osa. Lääkäri käski lopettaa kortisonin välittömästi, se on suunnilleen pahinta mitä haavaan saattoi laittaa. Repeämä paranisi viikossa, mutta mitään puuduttavia aineita hän ei valitettavasti voinut antaa, koska ne estäisivät haavaa paranemasta. Oli purtava hammasta ja yritettävä pärjätä särkylääkkeillä. Haavan syntymekanismi jäi auki; kostutustippoja voisi jatkossa käyttää.

Nyt vaiva on muisto vain. Huomaan, että heti tapahtuneen jälkeen kerroin asiasta eloisasti ja niin että kauhunilmeet värjyivät kulloisenkin kuulijan kasvoilla. Vaikka kukaan heistä ei ollut kokenut miltä tuntuu kun silmän sarveiskalvossa on ammottava haava, jokainen saattoi silti "kuvitella". Kivun tarkka tuntuma jäi heille mysteeriksi, mutta johonkin riittävän hirveään osasi jokainen eläytyä.

Nyt tarinaan jää jo aukkoja muunkin kuin väliin kuluneen ajan takia. Huomaan, etten täysin pysty palauttamaan kivun kokonaisvaltaisuutta ja erityisyyttä mieleeni. Mutta sen tiedän, että jos samaa olisi toistamiseen tarjolla, tekisin MITÄ HYVÄNSÄ välttyäkseni siltä. Antaisin murtaa itsessäni pienen luunkin ennen kuin suostuisin kokemaan joulukuisen rääkin uudelleen. Pelkokerroin sen suhteen on kova, vaikka kertomus polilla juoksuista sujuukin jo vähän laiskasti.

Ajattelen paljon Chilen kaivokseen jääneitä miehiä, kukapa ei ajattelisi. Vaikka kukaan meistä ei ole ollut jumissa 700 metriä maan pinnan alla, voimme kuvitella sen kauhun ja toivottomuuden ja ennen kaikkea paniikin. Miljoonat ihmiset, minä mukaan lukien, ovat "merkinneet kalenteriinsa" Chilen kaivosmiesten piinan. Se tulee olemaan osa tätä syksyä.

Tänään Helsingin Sanomissa kerrottiin, että kaivosmiesten henkiseksi tueksi ollaan tuomassa miestä, joka selvisi Andien lentokoneonnettomuudesta 1970-luvulla. Hänen tärkein oivalluksena ja viestinsä kaivosmiehille on tämä: kun pelastuttuasi syleilet läheisiäsi ja ystäviesi kuukausien piinan jälkeen - ja se piina on ollut sinulle ikuisuus - tajuat, miten lyhyt aika elämässä muutama kuukausi on.

Juuri siinä on kaiken kärsimyksen paras lohtu: piinavimmastakin nyt-hetkestä tulee joskus pelkkä kertomus.

29.11.2009

YHTEISKUNTA EI OLE PERHE

Silmiin sattui uutinen: puolustusministeriön vuotuiset juhlat on peruttu säästösyistä. Jyri Häkämies esikuntineen oli päättänyt säästää 70 000 euroa veronmaksajien rahoja. Moni pani varmaan pikku-uutisen tyytyväisyydellä merkille: niin sitä pitää. Löysät pois kun koko muukin yhteiskunta karsii kulujaan. Hyvä että herroillekin, niille simasuille, koittavat edes vähän niukemmat ajat.

Koko syksyn oli puhuttu siitä, että kulutuksen kasvun myötä Suomen talous on elpymässä. Nyt yllättäen Ylen teettämän tutkimuksen mukaan niin ei olekaan tapahtumassa. Kuluttajat ovat marraskuussa kiristäneet kukkaronsa nyörejä. Odotukset iloisesta joulukaupasta saattoivatkin olla ennenaikaisia. Kaupan alan on pitkään uskottu olevan ainoa kasvava ala, eräänlainen veturi, ja nyt sekin uhkaa jäädä yskähdellen asemalle. Miten tässä näin kävi? En ole taloustieteilijä, mutta arvaan, että vastauksia saadaan, kun ryhdytään miettimään esimerkinomaisesti, mitä vaikkapa Häkämiehen ministeriön juhlien peruutus oikeastaan merkitsee.

Ensinnäkään kukaan ei säästä 70 000 euroa, ei ole mitään "säästyvää summaa", joka palaisi hyödyttämään valtion budjettia eli meitä. Tai jos sellainen rahamäärä joltain momentilta muodollisesti poistuukin, koko yhteiskunnan kannalta päätös on rankasti miinusmerkkinen. Aloitetaanpa vaikka tarjoilusta. Se, mihin ne 70 000 euroa olisivat konkreettisesti kuluneet, kuten viinit, ruoka ja henkilökunnan palkat, jäävät nyt kokonaan pois. Kokit, tarjoilijat, vahtimestarit, siivoojat jäävät ilman "bonuksiaan", sillä työläisellehän bonukset tulevat tunnetusti ylitöiden muodossa. Ei ostetakaan nyt niitä vihanneksia, lihoja ja hedelmiä, jotka oli aiottu ostaa, ja kalastajat saavat etsiä fileilleen ostajat muualta. Jokin leipomo on saanut hyvin ikävää sähköpostia. Jo pelkkä ruokatilausten peruuntuminen on aiheuttanut mieliharmin lisäksi vähennyksiä tavarantoimittajien palkkatuloon.

Kutsumatta jääneet vieraat sitten. Kuinka moni ompelija on joutunut kuuntelemaan puhelimessa, kuinka rouva se ja se peruukin tilauksensa. Monen muotiputiikin ja kenkäkaupan ovet jäävät avaamatta. Kampaaja-aikoja perutaan, ja kosmetologikäyntejä. Ja kun herrasväki ei lähdekään juhliin, ei tarvita lapsenlikkaakaan - ja lapsenlikalta jää se elokuvissakäynti ja hamppari väliin. Taksimatkoja jää ajamatta. Yksien peruuntuneiden isojen kemujen takia sadat ihmiset voisivat nostaa kättään ja ilmoittautua Häkämiehen päätöksen todellisiksi maksumiehiksi.

Hyväksi teoksi tarkoitettu ele on osoittautunutkin pahaksi teoksi.

Näin käy kun suomalaisissa kodeissa vallitseva varovaisuus ja säästämismentaliteetti läpäisevät koko yhteiskunnan. Se, mikä "toimii" yksittäisen perheen kohdalla ("tänä jouluna ei meillä sitten ostella lahjoja!"), ei toimi sitäkään vertaa, kun säästötalkoisiin osallistuvat perhettä isommat yksiköt. Perheiden säästöinto - silloin kun kyse ei ole köyhyydestä - on vain yksi lyhytnäköisen saituuden muoto.

Luin eilen lehdestä kuinka ravintola, jota käytin mielikuvissani uuden romaanini Ruislintu-ravintolan esikuvana, kärsii asiakaskadosta. Gourmet ja korkea laatu eivät myy, nyt kun kaikki varjelevat rahojaan. En varmasti ollut ainoa, joka säikähti: ei kai se hitsi vain lopeta..? Ketä on syyttäminen jos luottokampaaja, lempiputiikki tai se kiva kahvila siinä kävelykadulla ovatkin jonain päivänä kadonneet ja poissa, "ja kun siellä muistaakseni vuosi tai kaksi sitten oli niin IHANATA"!

5.11.2009

SIKAINFLUENSSAN PÄIVÄ

Miehelläni ja tyttärelläni on sikainfluenssa. Lukioikäinen tytär tuli kuumeeseen maanantaina, mies tiistaina. Viime yönä miehellä oli burana-lääkittynäkin kuumetta 39,5 astetta, ja aamulla lääkäri totesi oireiden perusteella taudin olevan sikainfluenssaa. Tamiflu-viruslääkitys aloitettiin, mutta tytär ei lääkettä saanut, sillä hän ei kuulu riskiryhmään. Mies saatiin siihen - aiheellisesti - mahtumaan vaikean siitepölyallergiansa ja siihen liittyvän ajoittaisen astman takia.

Terveysviranomaiset kertovat juuri ilosanomaa: 50 000 sikainfluenssatartuntaa on saatu estettyä rokotusten ansiosta. Uutinen tuntuu epätoivoiselta ja raukkamaiselta selittelyltä kun samaan aikaan ihmisiä kaatuu petiin ja terveitä lapsia kuolee "kotihoidossa". Rokotusten käynnistyminen on ollut farssi, josta vielä kuullaan: en toivo mutta olen varma että jossain vaiheessa tullaan nostamaan kuolemantuottamussyytteitäkin. Minä ainakin nostaisin jos minun terve pentuni kuolisi käsiin rokotusjonossa.

Viranomaisilla ei ole kiire, sen jokainen on kokenut tavalla tai toisella. Vain amerikkalaisissa elokuvissa hätätilanteet hoidetaan oikeasti vauhdilla. Suurkaupungit evakuoidaan 48 tunnissa, mutta se vaatii jo fiktiossakin juoksemista, kesken sanan lopetettuja puheluita, työtuntien laskematta jättämistä. Sikainfluenssa ei ole luonnonmullistus, jossa odottamaton tapahtuma tuhoaa kaiken muutamassa hetkessä, vaan pikemminkin epämieluisa vieras, joka ilmoittaa tulostaan hyvissä ajoin. Kun meille vuosia sitten oli tulossa kylään sukulaisia, joiden lapset kävivät aina kovin kourin tyttäreni lelujen kimppuun, kyllä tytär oppi yhdestä kerrasta kätkemään mielilelunsa!

Onkohan kukaan ottanut yhtä ainutta juoksuaskelta tässä sikainfluenssa-asiassa? Suomi ei ollut tarpeeksi nopea kun lääketehtailta alettiin tilailla ja varailla rokotteita. Ja kun kuulee samojen syyllisten jatkavan iänikuista "muutaman viikon kuluttua" -puheenparttaan televisiossa, kyrsii (kiitos Kataiselle riittävän rumasta kiertoilmaisusta).

Mutta nyt täytyy lopettaa, sillä vessa on pestävä tyttären rajun oksennuskohtauksen jäljiltä, ja miehen kainalosta on käytävä hakemassa kuumemittari, ennen kuin se sulaa sinne.

20.10.2009

KENGÄN VENYTTÄMISEN PÄIVÄ

Kengänkokoni on 42. Jalkaterä vain kasvoi siihen mittaan; kätenikin ovat aika isot. Moni on sanonut, että jos olisin mies, minulla olisi iso penis. Siksi kai kenkäfriikkiydestä lukeminen, manoloblahnik-pälätys ja pikkujulkkisten "naisellisuus-vaatimukset" tuntuvat joskus niin rasittavilta.

"Miksi suomalaiset naiset kulkevat tasapohjakengissä, kun virolaisnaiset astelevat korkeilla koroillaan maitokauppaan?"

Kun "kenkäasiamiehet" avaavat keskustelun, mistä he itse asiassa haluavat puhua? Omien sanojensa mukaan "naisellisuudesta". Ihmeen itsestään selvää on käsitys siitä, että kantapäiden maasta kohottaminen tekee naisen. Meidän kulttuurissamme se on tietysti totta: drag queenitkin näyttävät huomattavasti enemmän naisilta, kun he parransängen puuteroituaan nousevat korkeille koroille (jolloin toisaalta pituuskin lisääntyy…). Ja korkeissa koroissa kulkeva nainen on kiistatta kaunis ilmestys. Jalkojen lihaksistossa tapahtuu viehkeitä muutoksia, jotka heijastuvat koko olemukseen.

Mutta sitä en käsitä, mitä tekemistä kauneudella on naisellisuuden kanssa. Eikä sillä olekaan, sillä eivät "suomalaisnaisten naisellisuudesta huolestuneet" olekaan kiinnostuneita naisten naisellisuudesta, vaan kauneudesta. Jos he olisivat kiinnostuneita nimen omaan naisellisuudesta, he joutuisivat menemään mukaan diskurssiin, johon kenkäasiamiesten kyvyt eivät aivan taitaisi riittää.

Millainen ihminen sitten alkaa vaatia, että suomalaisnaisten olisi näytettävä kauniimmilta, joukolla ja joka päivä. Heille ei riitä, että naiset kaunistautuvat juhliin ja laittavat silloin jalkaansa korkeakorkoiset kengät. Korkkareissa olisi kuljettava aamusta iltaan, kopsuteltava kouluun, työpaikoille ja markettiin. Haettava lapset päiväkodista, työnneltävä vanhuksia pyörätuolissa. Korkeiden korkojen vaatijat eivät yllättävää kyllä ole miehiä, vaan lähes poikkeuksetta naisia, kauniita sellaisia. Naisia, joiden oman elintason muodostumisessa hyvällä ulkonäöllä on ollut ratkaiseva osuus.

Mikseivät he ole iloisia siitä, että potentiaalisia kilpailijoita on mahdollisimman vähän? Tässä piilee kummallinen ristiriita. Mutta ehkäpä on niin, että he jo ennalta tietävät, että julkinen marmatus on turhaa: yksikään nainen ei vaihda jalkineitaan epämukavampiin miellyttääkseen "keskustelun" aloittaneita ammattikaunottaria.

Tai ehkä minä olen aivan hakoteillä. Ehkä nämä Anu-Viivit sittenkin jo käyvät sitä diskurssia, jossa pohditaan naisellisuutta. Naisellisuus -käsitettä ei ehkä heidän mukaansa voi eikä saakaan erottaa kärsimyksestä, naisen ikuisesta "toiseudesta". Ja koska naiset on vapautettu ahdistavien alusvaatteiden ikeestä uusien ihanien materiaalien ansiosta, naisen naisellisuuteen fundamentisti liittyvän kärsimyksen tulee näkyä jossain. Sen tulee olla muistuttamassa ulkomaailmaa ja naisia itseään siitä, ettei nainen ole vapaa alistussuhteista; siitä että nainen on kaikesta huolimatta edelleen objekti. Siihen muistutukseen tarvitaan korkeakorkoisia kenkiä, jotka tekevät olosta helvetillisen. Jos kaikki naiset todella siirtyisivät korkeisiin korkoihin, pohjelihasten äänekäs rää´yntä ja päkiöiden tuli lisäisivät tietoisuutta… ja sitä kautta edistäisivät feminismin asiaa. Ovelaa!

Niin tai näin, itse aion jatkossakin käyttää korkeakorkoisia kenkiä vain harvoissa tilaisuuksissa. Sellaiseen tuli äskettäin kutsu, Ruotsin suurlähetystön vastaanotolle Helsingin kirjamessujen kunniaksi. Etsin kaapista kerran käyttämäni mustat kaunottaret, ja kun sovitin niitä, minusta tuli yhdessä hujauksessa vihainen ultrafeministi.

Pyysin 17-vuotiaalta tyttäreltäni neuvoja. Hän laski kahteen muovipussukkaan vettä, sitoi pussinsuut kiinni, ahtoi ne kenkiin pikkuvarpaiden kohdalle ja laittoi sitten kengät pakastimeen. Jäätyessään vesi laajenee ja pussi venyttää mokkanahkaa armolliset puoli numeroa, peräti neljäänkymmeneenkahteen ja puoleen.

Onkohan minulla sitten illan suurin mielikuvituskikkeli?

12.10.2009

MARGARIINIIN SIIRTYMISEN PÄIVÄ

Olen alkanut käyttää margariinia Oivariinin sijasta. Niin mitätön asia, ettei uskoisi että siitä kehtaisi edes mainita? Kyse on kuitenkin enemmästä - minä en kuulu niihin ihmisiin, joille fyysiset ja henkiset tuntemukset ovat ärtyisästi ohitettavia joutavuuksia. Voinappi voi olla liukas tie Kaikkein Tärkeimpiin Kysymyksiin.

Olin eräänä päivänä ruokakaupassa kun ohitin kärryineni nelikymppisen pariskunnan, josta tavallisena arkipäivänäkin henki laatutietoisuus. Jos olisin seurannut heitä parkkipaikalle asti, olisin varmasti nähnyt heidän nousevan arvonsa mukaiseen ajopeliin. En katsonut mitä he keräsivät ostoskärryynsä, mutta kun rouva oli ehtinyt hyllyn taa, herra huikkasi äänekkäästi perään: muista ostaa levite!

Levite?! Kissanrasvaksi erilaisia voinkorvikkeita ennen sanottiin, joskus 60-luvulla, jolloin opin että oli kahdenlaisia perheitä: niitä joissa äidit käyttivät voita kuten meillä, ja niitä, joissa (voi surku) lapset joutuivat syömään margariinilla leivottuja ja paistettuja tuotteita köyhyyden, puutteen tai saituuden takia. Margariinin käyttö kertoi lisäksi jostain vilperihommasta, linssiin viilaamisesta, mikä taas johti siihen, että kaupassa myytäviin leivonnaisiin lisättiin merkintä: voilla leivottu. Eipä tullut mieleenkään ostaa muuta. Jos vain oli rahaa ja kieli suussa, osti voilla tehtyä.

Pohjois-Karjala-projekti ja ravitsemustiedon lisääntyminen keikauttivat asetelmat täysin, enkä minä nyt puhukaan rasvojen terveysvaikutuksista. Luultavasti tyylikäs myymäläpariskunta olisi mieluummin ostanut "levitteeksi" oivariinia, jota minä, anteeksi nyt epätäsmällisyys, nimitän tässä voiksi. Kukaan vain ei voi enää kävellä kaupassa rasvahyllylle ja tarttua voipakettiin hyvin mielin. Kun on se kolesterolijuttu.

Se ei ole tämän jutun ydin. Vaan se kokemus, että levittäessäni leivälle margariinia tunnen pettäneeni jonkun. Ehkä sen lapsen, jonka maku ja siihen liittyvät arvot kehittyivät voiaikakaudella. Sillä kullankeltaisella, viattomalla vuosikymmenellä, jolloin voita syötiin surutta, jo hyvän ja terävän näönkin takia. Sielu oppi hylkimään korvikkeita. Koko muu maailma ympärillä jakoi saman kokemuksen. Ja minua paljon vanhemmat iloitsivat siitä, että pula-aika oli lopullisesti taakse jäänyttä, ja että ruuan suhteen elettiin taas ihmisarvoisessa maailmassa.

Arvaan, että sen nelikymppisen levitepariskunnan lapset eivät ole eläessään saaneet voita leipänsä päälle. Minun kokemukseni on, että laittoi sen margariinilla sipaistun päälle mitä tahansa, jotain on pahasti pielessä. Aivan kuin arvosteluasteikko olisi kokenut uudistuksen: leikitäänkin että kahdeksikko on paras numero. Sillä siltä se tuntuu. Hyvä ruisleipä, hyvä kylmäsavulohi ja väliin levite… kahdeksan. Ei koskaan enää kymppi. Ei koskaan enää kymppi.

Viime viikolla Kotkasta tullessani pysähdyimme huoltoasemalla. Otin myöhäisillan kahvin kanssa pienen riisipiirakan, jonka päällä oli munavoita. Anteeksi, munalevitettä. Sormet eivät rasvaantuneet sitä syödessä, mutta mieli mustui. Edes anteeksipyyntöä ei kassalla sanottu, pakkauksessa ei lukenut: valmistettu kevytmargariiniin. Se myytiin munavoiriisipiirakkana ja sillä hyvä. Uskon ja pelkään että enemmistö senkin huoltsikan asiakkaista ei huomaa mitään. He ovat tottuneet siihen samaan kotonaan. Se on heille "voita". Ihan niin kuin hampurilainen on joillekin "ruokaa", tai einekset, tai pullossa myytävä salaattikastike, joka on sakeaa ja liukasta mutta jossa ei ole tippaakaan öljyä.

Kaipa minäkin annan terveellisyyden (tai pikemminkin sairauksien pelon) nimissä periksi, sillä ostin rasian margariinia. Surettaa. Kyse on vähän samasta asiasta kuin silloin, kun huomaa ensimmäisen harmaan hiuksen tai kun älyää että omalle lapselle ystävät alkavat merkitä enemmän kuin vanhemmat. Kun hitaasti mutta varmasti päästää siitä kympistä irti, ja päättää että kahdeksikko on ihan hyvä numero.

Mutta lopuksi. Kyllähän minä pysyn koko ikäni mannerheimina tässä asiassa. Kun Mannerheim söi sodan aikana illallisseurueessa, ja hienoksi tarkoitettua ruokalajia oli jouduttu yksinkertaistamaan ja köyhentämään raaka-aineiden saatavuusongelmien takia, ja kun kaikki pöydässä kehuivat kilvan upeaa ateriaa, Mannerheim totesi surullisesti: valitettavasti, hyvät herrat, minä satun tietämään, miltä tämän pitäisi maistua…

8.10.2009

KOTKAN MUISTELEMISEN, PÄÄMINISTERIN TALOTARKASTUKSEN JA KIRJALLISUUDEN NOBELIN PÄIVÄ

Esiinnyin kuluneen viikon aikana viidellä eri paikkakunnalla: kotikaupungissani Jyväskylässä, Lahdessa, Turussa, Helsingissä ja Kotkassa, tässä järjestyksessä. Nyt, kun itse reissaamisen rasittavuus on jo häipynyt, jäljelle on jäänyt se tuttu tahma, jonka takia en oikein pidä matkustamisesta. Puhun nyt kaupunkien liimautumisesta mieleen. Melkein hallitsemattomasta kuvien kavalkadista, josta joku toinen voisi hyvin nauttiakin. "Muistoista..." Voi miten kaunis sana, mutta sävyltään väärä. Koska vasta aloittelen blogia ja ujostuttaa joka hetki, en nyt kuvaile pitkään niitä näkymiä, jotka Lahdesta, Turusta ja Helsingistä jäivät kaivertamaan mielen silmiä kuin roska (heh, en ottaisi tuota äkkiä keksittyä kielikuvaa kirjaani, mutta netissä saa kelvata).

Sujautan pikapikaa tähän ne paikat, joissa viivyskelen yhä: Lahden kohdalla en pääse ulos sinänsä ihanasta "Taivaanranta" -ravintolasta, jonka ikkunasta ulos katsoessani minulle tuli vähän kammottava deja-vu, sillä tuntui kuin olisin istunut siinä paikassa puolet elämääni katsomassa miten kuljen ravintolan editse kotiin (?!) pimeänä kylmänä lokakuun alun iltana. Turku taas on minulle aina asemalaituri, jolla odotan väsyneen lamaannuksen vallassa Jyväskylän junaa. Helsinki liimasi tällä kertaa silmiin kuvat kulttuurikeskus Gloriasta, sen paniikinpunaisiksi maalatuista seinistä (joiden pitääkin olla juuri sen väriset, nostalgiset, seinien siis) ja Finnairin pysäkistä, jonka ympärillä kohosi iltaöinen Helsinki (bye bye pääkaupunki jälleen kerran, en vieläkään rakasta sinua).

Mutta Kotkaan rakastuin. Oli tosin tämän viikon kaunein päivä, ja olin matkalla mieheni kanssa enkä yksin. Kotka oli esiintymisurakan viimeinen paikkakunta, ja olo oli jo vähän kuin lomalle pääsevällä, mutta ei sekään selitä sitä, mikä riivaa minua vieläkin. Edes se ei riitä selitykseksi, että odotin etukäteen kaupungilta niin perin vähän. Kun ajoimme pitkin kapeaa Keskuskatua etsiessämme esiintymispaikkana olevaa ravintola Duettoa, tajusin että pääni kääntyili näkymien edessä kuin sellaisella kateellisella sivustaseuraajalla, joka näkee jonkin hyvin upean lipuvan ohitse. Tunne niskassa on ihan erityinen, kuin päänuppi olisi varren päässä. Vai tämmöinen puisto täällä... Emme löytäneet osoitetta, ehkä juuri siksi että tuijottelimme vääriin suuntiin kun piti vahdata kirjaimia d, u ja e (meillä ei ollut tarkkaa talonnumeroa). Parkkeerasimme kadun päähän ja minä soitin tilaisuuden järjestäjälle, kulttuurisuunnittelija Petri Pietiläiselle, joka lähti jalan meitä vastaan. Jäin pois autosta ja kävelin uskomattoman puiston viertä. Sen keskellä oli iso kotkapatsas. Ne puut ja kukat... lokakuussa! Syyshortensiat vaahtosivat joka puolella, ja olisin mielelläni kävellyt puistoon ellei Petri olisi jo astellut tyylikkäänä, sikaria tuprutellen minua vastaan. Rakastuminen kaupunkiin ei tapahtunut vielä silloin, ei vielä päivänvalossa.

Mutta kun matinea oli ohi ja ajelimme mieheni kanssa ennen pitkää kotimatkaa kohti satamaa ja merikeskus Vellamoa... Jos nauttii vieraan kaupungin pimeään aikaan, saattaa tapahtua outoja asioita. Kun ei valon puutteelta näe arkea katujen tasolla, ja kohdevaloissa keikaroivat talot ja puut piirtyvät esiin säännöttömästi mustalle avaruudelliselle tarjottimelle; huu mitä jylisevää ääntä ohitettava kirkkokin pitää, urut pauhaavat, uusgotiikka on yhtä tämän ainutlaatuisen yön kanssa.

Ja sitten Vellamo. Se on yksi kauneimmista rakennuksista joita olen koskaan nähnyt! Näin ajattelin kun mieheni kaarsi auton sen eteen tyhjälle parkkipaikalle, ja rakennus, "Hyöky" nimeltään, kimalsi siinä kuin jokin toisesta universumista laskeutunut, valtavana. Sen julkisivu on 300 metriä pitkä. Mieheni sanoi sen nähdessään että se on konttikatedraali, ja olen samaa mieltä. Miten voikin olla niin tuskallisen tyylikäs ja samaan aikaan kunnianosoitus kovalle, satamassa ja merillä tehdylle työlle. Arkkitehti Ilmari Lahdelma oli ajatellut rakennusta suunnitellessaan tsunamia, sitä miten meri on yhtä aikaa kaikkivoipa ja tappava. Majesteetti, tajusin sen kun katsoin rakennuksen täysin valaistua julkisivua, joka minun mielestäni muistutti myös suunnatonta kalaparvea, joka on juuri kääntymässä valoa pakoon. Jos nousee portaat rakennuksen selänmyötäiselle katolle, voi nähdä avoimelle merelle ja yli koko Kotkan.

Pääministeri Vanhasen taloon käytetty puutavara on nyt tarkastettu, ja hämmennys syvenee. On vaikea sanoa asiasta vielä mitään, ja varmaan monilla on tunne siitä, että suut ovat yhä viivana. Jos lautakasajupakka olisi tullut keskelle "normaalitilannetta", ilman että vaalirahakohussa olisi jo käyty kaikki rauhanaikaisen poliittisen draaman kuviot läpi, tilanne olisi herkullisempi. Nyt vain jotenkin tympäisee, vähän samalla tavalla kuin Gogolin hahmoja tympäisee. Jäädään odottelemaan. Vähän sääli pyrkii pintaan, mutta en sano vielä ketä ja mitä tahoa kohtaan. Yksi ärsy kyllä täytyy mainita: Timo Kalli. Mies, joka tuntee lain niin hyvin että osaa kiertää sitä, on nyt Rankaisija. Mies on napannut maahan unohtuneen ruoskan käteensä ja roimii sillä - ruoskalla, jota hän itse pinkoi karkuun lain kirjaimen taakse. Ylen pääjohtajan eroa vaatii Pahasti Ryvettynyt, jonka kannattaisi erota vähäksi aikaa ainakin omasta suuvärkistään.

Olen joskus kuvitellut, millaista olisi olla sen luokan kansainvälisesti tunnettu kirjailija, että ainakin omissa toiveissaan saattaisi sijoittua Nobel-ehdokkaiden pitkälle listalle. Miten selittää itselleen, että nyt lokakuun alussa pitää välttämättä käydä kampaajalla värjyyttämässä hiuksensa ja ostaa jotain uutta kivaa vaatetta, siltä varalta että... Miltä tuntuisi tarkistaa ehtimiseen että kännykässä on varmasti virtaa? Ja että kalenteri on tyhjä ja koti siivottu. Se nolo odotus palkittiin tänään Herta Müllerin kohdalla. Onnea hänelle, lämpimästi, bittiavaruuteen. Minä tosin odotin että Philip Roth saisi viimeinkin palkinnon. Olin harmissani hänen puolestaan, hetken aikaa tyhjä.

15.9.2009

HEIPÄ HEI,

ryhdyn pitämään nettipäiväkirjaa tällä paikalla heti kun sivut näkyvät hakukoneissa. Luvassa on ajankohtaisia kommentteja, tunnelmia, kolumneja, novelleja, yllätyksiä... ja piirroksia. Tervetuloa!

yst. terv. Pirjo Hassinen, kirjailija, Jyväskylä